Blogeissa on viime aikoina nostettu kissa pöydälle keskustelemalla eräästä tabusta eli rahasta. Halusin itsekin tunkea lusikkani tähän soppaan niin yleisellä yhteiskunnallisella kuin henkilökohtaisella tasollakin. Kaksi vuotta sitten 22.3.2010 kirjoitin blogiini seuraavasti:
Erityisesti muotiblogeja lukiessa tuntuu, että kaikki ihmiset ovat nuoria, kauniita, hyvinvoivia ja taloudellisesti huolettomia. Pinta on kiillotettu niin säihkyväksi, että kansalaisten kirjon rujompi puoli unohtuu. Allekirjoitan täysin väitteen, jonka mukaan sivistysvaltion tasosta kertoo se, kuinka kohdellaan huonompiosaisia. Vaikka olen kokoomuslainen ja opiskelen kauppatieteitä, mikä voi edustaa joillekin suoranaista riistokapitalismia, olen aina kantanut huolta mielenterveys- ja päihdeongelmaisista, työttömistä sekä syrjäytymisvaarassa olevista. Heistä, jotka eivät ole yhteiskunnan kuuluva ja näkyvä osa. Heillä ei ole yleensä voimia olla itse barrikadeilla huutamassa ja vaatimassa oikeuksia itselleen, joten se jää meidän muiden tehtäväksi.
© Pekka Niittyvirta
Maanantaina katsoin sattumalta televisiosta "Perintönä köyhyys"-dokumentin, joka kertoo helsinkiläisistä kolmannen polven köyhistä. Heidän elämänsä on toimeentulotuen ja ruoka-avustusten varassa. Kuvioissa on myös muun muassa mielenterveysongelmia, mikä on tyypillistä sillä huono-osaiset Suomessakin kuolevat nuorempina ja sairastavat enemmän hyvinvointipalveluista ja ilmaisesta terveydenhoidosta huolimatta. Tämä dokumentti sai minut pohtimaan syntyjä syviä ja se on katsovissa Yle Areenasta 2.5.2012 asti.
© Pekka Niittyvirta
Olen aiemminkin kantanut huolta Suomessakin kasvavista sosioekonomista eroista sekä alueiden eriytymisestä hyviin ja huonoihin. Helsingin köyhimmällä alueella asukkaan keskimääräiset tulot ovat vaatimattomat 19 000 euroa vuodessa, kun taas rikkaimmalla alueella ne ovat kymmenkertaiset. Tietyille asuinalueille sysätään kaupungin vuokra-asuntoihin moniongelmaiset yksilöt eli mielenterveysongelmaiset, päihdeongelmaiset narkomaanit ja alkoholistit, mikä voi johtaa gettoutumiseen, joka on jo nyt nähtävissä esimerkiksi Ruotsin tietyissä lähiöissä.
Itse olen 4-vuotiaan tytön äiti ja mielestäni on äärimmäisen surullista ja huolestuttavaa, että mietin jo nyt missä tulemme asumaan lapseni aloittaessa koulun syksyllä 2014. Suomen vahvuus ja ylpeyden aihe on ollut laadukas ja ennen kaikkea ilmainen peruskoulu, jossa on tarjottu hyvää opetusta asuinalueesta riippumatta. Valitettavasti pääkaupunkiseudulla tämä ei ole enää täysin totta, vaan on alueita, joissa luokkakoot ovat isompia ja joista jatko-opintoihin eteneminen on heikompaa.
© Pekka Niittyvirta
Olen syntynyt tavalliseen keskiluokkaiseen perheeseen. Toki asuimme omakotitalossa alueella, jossa joka toisessa talossa oli uima-allas, matkustelimme hyvin paljon aina Intiaa ja muita kaukomaita myöten, sain harrastaa kaikkea ratsastuksesta balettiin ja jouluisin isällä oli tapana hukuttaa meidät lahjoihin. Toisaalta muistan myös kuinka 1990-luvun alun laman aikoihin äiti lomautettiin töistä ja vanhempien piti alkaa maksaa laskuja ja ostaa ruokaa lapsilisistä, joita oltiin aiemmin säästetty meille lapsille pesämunaksi. En myöskään saanut viikkorahaa, joten menin ensimmäisen kerran töihin 11-vuotiaana ja opin jo varhain taloudellisesti itsenäiseksi.
Lapsuudenkodista lähdin kirjaimellisesti maailmalle 17-vuotiaana saadessani stipendin opiskella Kanadassa collegessa (sitä aiemmin olin jo ollut kesävaihdossa Etelä-Afrikassa ja au pairina Lontoossa). Atlantin toiselta puolelta Suomeen palattuani muutin opiskelijasoluun, jossa nukuin ensimmäiset kolme kuukautta patjalla ennen kuin pystyin ostamaan kirkon diakonia-avustuksilla sängyn itselleni. Minulla ja isälläni oli siihen aikaan todella kireät välit ja hänen mukaansa minun piti pärjätä omillani, kun kerta olin kotoa lähtenyt. Ikinä ei ole ollut taloudellisesti niin tiukkaa kuin silloin! Olin alle 20-vuotias, joten vanhempieni tulot vaikuttivat Kelaan tukiin, vaikka olin jo täysi-ikäinen ja asuin omillani. Toisin sanoen en saanut opintotukea tai asumislisää. Lisäksi kaikki muut kaverini asuivat vielä lapsuudenkodeissaan, joten heillä ei ollut mitään käsitystä kuinka vähän minulla oli tuolloin rahaa. Siispä sinnittelin 20-vuotiaaksi saakka pienillä tuloilla ja osa-aikatöillä.
Aloittaessani yliopisto-opinnot Jyväskylässä taloudellinen tilanne helpotti, koska sain viimein opintotukea ja asumislisää. Hämmästelin kun kuulin muiden opiskelukavereiden vanhempien avustavan heitä taloudellisesti ja joidenkin vuokran maksoivat vanhemmat! Esimerkiksi Isabellan isän vanhemmat olivat säästäneet hänelle mukavan pesämunan, jonka hän sai käyttöönsä parikymppisenä. Lisäksi hänen vanhempansa olivat maksaneet autokoulun ja ostaneet hänelle auton heti, kun hän täytti 18 vuotta. Olin aivan hämmästynyt, koska itse olin käynyt töissä ala-asteen viidenneltä luokalta lähtien ja tottunut säästämään, jos jotain halusin.
Opiskeluajan kävin osa-aikaisesti töissä, koska en halunnut nostaa opintolainaa senttiäkään. Valmistuessani olin siis velaton ja sen lisäksi myös säästänyt pahan päivän varalle. Tällä hetkellä minut voisi luokitella keskiluokkaiseksi eli tulen toimeen (ainakin omalla mittapuullani). En toki kylve missään rahoissa ja asuntomme vuokra on lähes tonnin, mutta kyllä minulla jää säästöön ja sijoitettavaksi. Elän myös joissain asioissa melko säästäväisesti: minulla ei ole autoa, en polta tupakkaa tai lauko baareissa joka viikko. Toisaalta tykkään myös matkustella, syödä ulkona ja palkita joskus itseni Louis Vuittonin laukulla tai Christian Diorin paidalla, jos siltä tuntuu.
En halua kytätä joka ikistä ostostani, koska tiedän että jos päälinjat ovat kunnossa, niin itsensä hemmottelu silloin tällöin ei kaada venettä. Olen myös tarkka raha-asioissa siinä mielessä, että luonnollisesti tulojen pitää olla isommat kuin menot. Vuokra, sähkölasku, Isabellan päiväkotimaksu ja kuntosalijäsenyys menevät suoraveloituksena tililtäni ja niiden lisäksi joka kuukausi osa palkasta menee myös ASP-asuntosäästötilille. Pidän käyttötililläni parin kuukauden palkan mittaista "puskuria" siltä varalta, että jos pesukone hajoaa tai haluan lähteä reissuun, niin minun ei tarvitse esimerkiksi myydä osakkeita laskusuhdanteessa. Lisäksi minulla on vähän osakkeita, rahastoja ja obligaatioita, mutta toki nyt puhutaan piensijoittamisesta, sillä en ole mikään kroisos. ;)
Tällä hetkellä suunnittelen oman (ja pankin) asunnon ostoa, jonka tosiaan tulen ostamaan itse ilman takaajaa ASP-lainan turvin. Ajankohta tulee olemaan syksy 2013, koska silloin tyttäreni menee esikouluun ja haluan hänen aloittavan sitten koulutaipaleensa samalla alueella. Kaiken kaikkiaan voisi todeta, että minulle raha-asiat ja järkevä taloudenpito eivät ole tylsää pakkopullaa tai tabu, vaan käytännön sanelema välttämättömyys. En halua kuitenkaan elää askeettista elämää ja pidän hedonistisesta hemmottelusta. Tiedän myös, että rahoja ei kukaan saa hautaan mukaan. Lisäksi toivoisin voivani tukea tytärtäni taloudellisesti myöhemmin hänen kasvaessaan, koska olen itse joutunut tekemään kaiken aina vaikeimman kautta rahallisen tuen puuttuessa. Toisaalta se on myös tehnyt minusta sinnikkään, itsenäisen ja kunnianhimoisen, mistä olenkin vanhemmilleni kiitollinen.
Kuvituksena valokuvaaja Pekka Niittyvirran ikuistamaa todellista Helsinkiä, josta hän on koonnut Greetings from Helsinki -näyttelyn.
Tekstit
4 kommenttia :
Oon sun kanssa niin samaa mieltä! Suomessa on luokkaeroja, ja ne on koko ajan kasvamassa! Jos jotain muuta väittää, niin on kyllä onnistunut sulkemaan silmänsä todellisuudelta aika tehokkaasti.
Katsoin myös tuon Perintönä köyhyys -dokkarin, enkä tiedä antoiko se ihan todellista kuvaa suomalaisesta köyhyydestä. Ehkä, mutta toisaalta tuntui, että silläkin perheellä oli kaikkea materiaa, mitä toivoa voi. Toisaalta tuntui, että siinä oli kyse ennemminkin "henkisestä köyhyydestä", mikä sitten tekee elämästä sen mitä se on.
Minäkin katsoin samaisen dokumentin kolmannen polven köyhistä. Jotenkin perhe oli hyväksynyt oman asemansa, eikä edes havitellut parempaa osaa itselleen. Tahtotila puuttui. Tuli paha mieli heidän pientä lastaan kohtaan.
Meidän tehtävä on vanhempina tehdä mahdottomiltakin tuntuvista asioista lapsillemme mahdollisiä, eikä syyllistyä siihen, että tehdäänkin mahdollisesta mahdotontata. Se vaatii vaan päättäväisyyttä ja sitä, että me aidosti välitämme laspsistamme.
Isabella on saanut hyvän roolimallin omaa tulevaisuuttaan ajatellen. Raha-asioistaan huolehtiminen ei ole (kuten totesit) sen ihmeellisempää kuin huolehtimista siitä, että tulot on menoja suuremmat. Vain se mahdollistaa oman talouden tasapainon ja sen, että tulovirrastaan voi jossain vaiheessa alkaa vaikkapa säästää tulevaisuutta varten.
Hienoa, että näistä talousasioista keskustellaan! On parempi nostaa kissa pöydälle, kun Suomen Asiakastiedon mukaan pelkästään 1.4 kirjattiin Suomessa 40.000 uutta maksuhäiriömerkinnän saajaa. Se on järkyttävän suuri luku ja kertoo siitä, että kaikki ei ole kohdallaan.
Anonyymi: Joo, kyllä Suomessakin ollaan valitettavasti menossa takaisin kohti luokkayhteiskuntaa. :/ Toisaalta pitää tietysti muistaa myös se, että jos joku rikastuu, niin yleensä hänen vaurautensa hyödyntää yhteiskuntaa enemmän kuin se, että hän ei vaurastuisi ja kaikki olisivat samalla tasolla. Tai siis tämä henkilö vaurastuessaan käyttää kuitenkin rahaa veroihin, kulutukseen ja siten myös työllistää ihmisiä.
Muutenkin mielestäni oman kovan työnsä hedelmistä pitäisi myös saada nauttia. Tai siis ei se ole kenenkään etu, että kaikki olisimme yhtä kurjassa asemassa.
Ja mietin ihan samaa, että tuolla dokumentin perheellä oli kyllä aika hyvin asiat materiaalisesti. Tv oli isompi kuin itsellä, lapsen rattaat hienommat kuin meillä, lapsella oli Kimperin merkkipipo ja jouluna myös he hukkuivat lahjoihin. Ja kyllä mie muutenkin uskaltaisin väittää, että ei Suomessa kukaan näänny nälkään.
Kaiken kaikkiaan on hyvä, että Suomessa on hyvinvointipalvelut ja sosiaalijärjestelmä, mutta toimeentulotuen pitäisi olla väliaikainen viimeinen tuki, eikä pitkäaikainen ratkaisu.
Business Woman: Kiitos myös sinulle kommentistasi. Luin itse asiassa myös sinun mielenkiintoiset näkemykset raha-asioista, mutta en valitettavasti ehtinyt kommentoida ennen kuin poistit tekstisi. Siispä sanon nyt, että olen kyllä todella paljon samaa mieltä kuin sinä!
Ja ihan samaa mietin, että tuntui että tuon dokkarin perhe oli vain nostanut kädet pystyyn, että tälläinen tilanne nyt on, eivätkä tosiaan oikein yrittäneet rakentaa parempaa tulevaisuutta lapsellensa. Tietysti eihän pelkkä materia tuo onnea tai takaa hyvää lapsuutta, mutta kyllä senkin kautta voi opettaa sinnikkyttää ja päättäväisyyttä. Toki ei kaikkien tarvitse olla akateemisia tai uraohjuksia, mutta itse ainakin toivon voivani antaa lapselleni hyvät eväät elämää varten.
Lähetä kommentti